Kultasuoni keväisessä kasvimaassa

Vapaapäivän vieton aloitin pihalla mynkäämisellä. Haravoin yläpihan hiekkaiselta tasanteelta koirien talven aikana levittelemiä polttopuiden roskia. Varsinkin Veikalla on tapana kuskata ladosta puita keskelle pihaa ja silputa niitä sitten sinne.

Kävin kyllä riihen kulmalla aikomuksena katsastaa metsän nuotiopaikka, mutta uskottava se oli, että saappaan varsi ei lumihangessa riittänyt. Pellot alkaa olla lumesta vapaat, mutta metsässä on lunta yli polven.

Alapihalla kääntelin maa-artisokan kasvupaikkaa ja lapio osui todelliseen kultasuoneen: maa-artisokan mukuloita oli ennennäkemätön määrä, eikä mitään pieniä napuloita, vaan nyrkin kokoisia järkäleitä. Hain ämpärin ja nostin muutaman kilon mukuloita. Artisokkien kuorimista en edes ajatellut - pesin ja palastelin ne suureen kattilaan sellaisenaan. Vaihdoin keitinveden kerran, ettei vahingossakaan jäänyt mullan makua.

Kun artisokat oli pehmenneet hieman, soseutin ne sauvasekoittimella ja lisäsin suolaa ja muutaman lorauksen ruokakermaa. Tarkoituksella en lisännyt mitään mausteita, koska halusin kasvin oman maun jäävän vallitsevaksi.

Lopputulos oli ennemminkin muhennos kuin keitto, mutta hyvää se oli. Maa-artisokan sisältämä inuliini pitää kylläisenä pitkään ja se kyllä tuli jälleen todistettua. Kuituakin maa-artisokassa on 16-kertainen määrä perunaan verrattuna. Ravintoarvoiltaan muutenkin rikasta artisokkaa voisi käyttää enemmän ruuanlaitossa, kun sitä kerran tuolla niin valtaisasti kasvaa ja viime vuosina on vain entisestään kasvualue laajentunut.

Koivunmahlan juoksuttamisen aika olisi juuri nyt, mutta asianmukaisia välineitä siihen hommaan en nyt mistään keksinyt. Nokkosen kasvua odotellaan seuraavaksi.

Ei kaikki ole sitä miltä näyttää

Välivaihe vuodenajoissa ennenkuin voi nautiskella täysin rinnoin ohikiitävän nopeasta keväästä. Metsään ei juurikaan ole asiaa, jos ei halua saappaantäydeltä märkää lunta. 

Lähdin eilen seitsemän jälkeen töistä. Ihmettelin, miksi vastaantulijat ajavat jonossa ja poikkeuksellisen alhaisella nopeudella. Auton mittari näytti ulkolämpötilaksi +4 ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Matkan edetessä ihmettelin, miksi minulla oli suuria vaikeuksia saada pysymään auto tiellä. Ihan väen väkisin oli suunta ojaan ja auto ei tahtonut totella ohjausta. Mietin, olisiko jostakin renkaasta ilmat pois, kun auto seilasi edes takaisin. Ajoin tien sivuun ja kun laskin jalkani ulos autosta ajoradalle, minulle valkeni, mistä oikein oli kysymys: tienpinta oli liukas kuin luistinrata. Toki siinä vaiheessa muistin, että töihin tullut esimieheni kertoi tien olleen mustalla jäällä ja todella liukas.

Olin enemmän kuin häkeltynyt. Uskoin sokeasti, että lämpöasteet ulkoilmassa tarkoittavat sulaa tienpintaa. En halunnut ajaessani uskoa mahdollisuutta, että tie voi oikeasti olla liukas.

Lähdin jatkamaan kädet täristen matkaa 30km tunnissa alhaisemmalla nopeudella. Ajo ei vieläkään ollut vakaata, mutta sivuttaissuuntainen kankeaminen loppui. Vastaan tuli parinkymmenen auton jono yhtä rauhallisesti ajelevia työmatkalaisia ja rekkakuskeja.

Toivottavasti kokemus opetti minulle jotakin siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ja mitä luulemme.

Kuvat pihapiiristämme eivät myöskään kerro totuutta. On toki kohta huhtikuun puoliväli ja pihassa voi kävellä harava kädessä ihan vapaasti, mutta umpimärän maan haravoinnissa vain väsyttää itsensä. Kahden viikon kuluttua näkymät ovat toivorikkaammat ja nyt voi jo virittää mielensä nauttimaan uudesta keväästä kaikilla aisteilla. Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä, mutta minusta talvi hurahti hyvin nopeasti.

Lumikasojen alla piilee paljon mukavaa puuhaa kevään harvoille viikoille. Olkaamme iloisia ja mieli hereillä.

Somalileivät (pitaleivät)

Perheemme kausittainen leipomus on ollut somalileivät, jotka sai nimensä tuttavasomaliperheestä saadun leipäohjeen myötä. Ruoholahdessa asuessamme lasten kavereina oli somalitaustaisia lapsia ja minä ystävystyin heidän äitiensä kanssa. Kerran lapset olivat saaneet kyläillessään näitä vehnäleipiä ja kotiin tultuaan kehottivat minun kysymään niiden reseptiä. En enää edes muista, millä nimellä somalit näitä leipiä kutsuivat, mutta lapset nimesivät nämä mutkattomasti "somalileiviksi".

Ohje on yksinkertainen, mutta valmistus ei ole ihan pikaleivän tekoa. Taikinan kannattaa antaa kohota rauhassa, ettei kohoaminen tapahdu uunissa ja leivät repeydy.

Jauhoina käytetään ihan tavallisia vehnäjauhoja. Hintaa ei leiville tule paljoa. Tein tänään vajaan litran taikinan ja käytin kaupan halvimpia jauhoja. 25 leipää taikinasta tuli ja leipien hinnaksi tuli hiukan yli euron, kun uunin käyttämää sähköä ja leivinpaperia ei lasketa mukaan.

Aloita tekemällä juuri:

1l kädenlämpöistä vettä

puoli palaa hiivaa

2 1/2 tl suolaa

2rkl sokeria

1 muna

reilu loraus ruokaöljyä (esim. rypsi)

vehnäjauhoja sen verran, että seoksesta tulee paksu velli

Liota hiiva veteen. Lisää muna, öljy, sokeri ja suola. Sekoita vispilällä ja lisää jauhoja vähän kerrassaan, jotta saat paksun, tasaisen vellin. Peitä astia löyhästi ja jätä vedottomaan, lämpimään paikkaan pariksi tunniksi.

Kun seos kuplii, ala lisätä jauhoja vähän kerrassaan ja alusta taikina kädellä napakaksi, niin että taikina irtoaa astian reunoista. Peitä taikina liinalla ja jätä kohoamaan kaksinkertaiseksi.

Kun taikina on kohonnut, vaivaa sitä vielä jauhotetulla pöydällä, jotta ilmakuplat rikkoutuvat taikinasta. Kauli taikina n. 1 1/2 cm:n paksuiseksi levyksi. Painele taikinasta haluamasi kokoisella pyöreällä astialla pyörylöitä ja nosta ne leivinpaperin päälle pellille kohoamaan. Käytin tänään murokuppia muottina ja leivistä tuli hyvänkokoisia. Peitä leivät liinalla.

Paista kohonneet leivät uunin keskitasolla 225 asteen lämmössä. Jos haluat, että leivät jäävät sisältä pehmeämmiksi, älä paista niin kauan, että pinta saa väriä. Ovat kypsiä sisältäkin, vaikka pinta jää vaaleaksi.

Leipien täytteeksi sopii makea ja suolainen. Meillä on tänään syöty niitä juuston kanssa, salaatin ja pepperonin ja ajattelin kokeilla myös appelsiinimarmeladia. Voileipägrilli on meillä ahkerassa käytössä ja testaamme myös täytteenä ohuita nakkisiivuja grillatun leivän täytteeksi.

Lautakangas

Vuonna 2007 otetussa ilmakuvassa Lautakankaan pihapiiri näytti tältä. Oikeassa alakulmassa oleva peltoläntti on heinettynyt joutomaaksi ja kasvaa jo miehen korkuisia koivuja, jotka jätin pajukon raivaamisen jäljiltä kasvamaan. Pahoillani en pellon "tärveltymisestä" ole ollenkaan, koska vanhan talon länsikulmalla on arvokas kaivomme ja nyt ainakaan ei viljelypellon lietelannat ja muut lannoitteet sekä torjunta-aineet pääse kaivoa turmelemaan. Seitsemänkymmenen metrin syvyyteen porattu kaivo on ehdottomasti tilan arvokkain asia. Kun luin äidin päiväkirjoja, oli usean talvenkin merkinnöissä, että kaivon vesi on vähissä ja plussakeleillä isä pumppasi metsäkaivosta vettä talon kaivoon. Porakaivohan saatiin reilu vuosi ennen meidän muuttoa tänne.

Kuluneena talvena olen ensimmäisen kerran tänne muuton jälkeen hetkittäin kyseenalaistanut tätä asumismuotoa. Syynä ei suinkaan ole ollut talven olosuhteet tai omakotiasumisen työläys runsaslumisena talvena. Kyllä taloudelliset seikat ovat olleet syynä, kun uskoani tähän on koeteltu. Harvapa meistä vielä muutama vuosi sitten olisi osannut kuvitella, millaisiin lukemiin voi nousta korot, sähkön ja polttoaineiden hinnat. Yhtään yksittäisen ihmisen taakkaa ei helpota tietoisuus siitä, ettei ole yksin näiden haasteiden kanssa. Kyllä toden totta on tänä talvena karsittu ilmat pois kaikista menoista.

Tiukimpina hetkinä olen jopa haaveillut vuokra-asumisesta vaikka Mikkelissä tai Pieksämäellä. Tilan myymistä olen harkinnut ensimmäistä kertaa todella vakavasti. Viime vuonna palkkatulokertymäni teki kaikkien aikojen ennätyksen ja mihin ne rahat hupeni? No tämän talon ylläpitoon tietenkin.

Äidin päiväkirjojen lukemisella oli myös yksi merkittävä vaikutus. Äiti kirjoitti joskus, että elämä on taloudellisesti tiukkaa, eikä eläkerahat meinaa millään riittää seuraavaan tilipäivään asti. Jos isälle ja äidille tuli joku yllättävä suurempi menoerä, se piti rahoittaa puiden myynnillä. Kun luin äidin rehellistä kuvausta taloudellisista haasteista, huomasin huojentuvani: onhan tässä talossa asuvat ennenkin olleet tiukilla ja silti on eteenpäin menty.

Nyt on mieleni rauhoittunut, enkä pohdi asumiseen muutoksia. Työni siirtyy lähiviikkoina Mikkeliin, mutta pidempi työmatka ei ainakaan ole asia, mikä saisi meidät perikatoon.

Odotan lumien vajuamista, jotta pääsen taas riihentavusmehtään omalle nuotiopaikalleni hoitamaan mielenterveyttäni. Ja iloitsen todella, että ne metsät siinä ympärillä on edelleen minun.

Kahden sukupolven emäntiä

Kuvassa näkymä huoneeni ikkunasta. Jos kaipaa vaihtelua näkymiin, voi vaihtaa huonetta. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tähän "piikojen huoneeseen". Piikojen huone juontaa juurensa "piikojen ovesta", joksi isäni nimitti etupihan puoleisen oven, mikä ei ollut varsinainen pääovi. Tämä kammari on ensimmäisenä, kun piikojen ovesta tullaan sisälle.

Leppoisaa vapaapäivää olen viettänyt. Ennen aamupalaa intouduin siivoamaan huoneeni, tuulettamaan petivaatteet, vaihtamaan lakanat ja silittämään äidille huomenna menossa olevat pyykit. Otin hoitaakseni äidin pyykkien pesun, kun ensimmäiset kuukaudet hoivakodissa paljasti todeksi epäilyni, että asukkaiden vaatteita hukkuu pesulareissuille nimikoinneista huolimatta. Olen viime kesänä ollut töissä kyseisessä hoivakodissa ja asia oli tiedossani, mutta alkuun äidin pyykit menivät pesulaan. Tuleepahan minulle myös säännölliset käynnit äidin luokse pyykkienkin myötä.

Päivällä järjestelin Saaran huoneeseen kasattuja äidin tavaroita. Kirjalaatikoista löytyi lisää äidin päiväkirjoja ja uppouduin lukemaan vuodesta 2006 eteenpäin kirjoitettua vihkoa. On niin mielenkiintoista lukea äidin ajatuksia, kun hän on askaroinut tässä talossa. Tuossa päiväkirjassa oli myös aika isän sairastumisesta äidin yksin jäämiseen. Minulle toi iloa havaita, kuinka äiti osasi löytää tilanteissa aina myös positiiviset puolet. Kun hän jäi yksin tähän taloon, hänen surutyönsä oli hyvin loogista ja itselle armeliasta. Kun suurin ikävä hellitti, äiti osasi myös nauttia yksinäisyydestä ja omasta vapaudesta. Tosin oman kunnon heikkeneminen rajoitti hänen tekemisiään, mutta hyvin hän osasi höllätä vähemmän tarpeellisista töistä. Onneksi myös se iankaikkisen valtava yövieraiden ramppaaminen ja passaaminen väheni ja ehkä äiti myös oppi sanomaan, ettei jaksa enää talon täydeltä vieraita. Itselläni on välillä huono omatunto, kun joudun sanomaan, etten huoli vieraita sellaisena viikonloppuna, kun minulla on useampi yö peräkkäin töitä. Lapset on tietysti eri asia: he saavat tulla ja mennä, mutta perhekunnittain en ota yövieraita silloin, kun minun täytyy päivällä nukkua.

Äidillä ja isällä oli tietysti siinä mielessä toinen tilanne tässä talossa asuessaan, että he olivat jo molemmat eläkkeellä.

Huomioni kiinnitti äidin päiväkirjamerkinnöistä, kuinka ahkerasti hän kävi iltaisin lenkillä ja kuinka he isäni kanssa lämmittivät saunan useamman kerran viikossa. Senhän kyllä tiesinkin, että äiti oli ahkera leipomaan ja tykkäsi ruuanlaitosta. Päiväkirjaan äiti kirjoitti aina leipomuksista, kuin myös päivän säätilan ja keitä vieraita oli käynyt.

Mielijohdemunkit

Katselin toissailtana videodokumentteja Ukrainan karpaateilla elävästä iäkkäästä pariskunnasta. Ohjelmissa oli niin ihastuttavaa kuvausta pariskunnan luonnonläheisestä elämäntavasta kaikkine arjen askareineen, että tempauduin tunnelmaan mukaan.

Pariskunnan talon keittiön hellassa paloi koko ajan tuli ja hellan ääressä vanha emäntä askaroitsi eläintenhoidon lomassa. Ruuaksi hän laittoi keittoa, jossa oli ruskeita papuja, hapankaalia ja paljon sipulia. Keiton kiehuessa hän pyöräytti pienessä alumiinipannussa munkkeja auringonkukkaöljyssä. Kohonneen taikinan täti kaulitsi levyksi ja paineli siitä pienellä lasilla pyörylöitä. Kohonneet pyörylät hän paistoi ja latoi kulhoon. Hyppysellisen hän lisäsi tomusokeria munkkien sekaan ja puisteli munkkikuppia käsissään.

Kun pariskunta kädet pestyään ja ortodoksiseen tapaan ruuan siunattuaan kävi syömään papusoppaa ja munkkeja, tuli nälkä minullekin.

Tein aamulla kolmen desin taikinan, kun hiivaa oli vain niukka puolikas. Ihan riittävästi tuli meidän pienelle perheelle syötävää, eikä koko huusholliin ehtinyt rasvanhaju levitä, kun munkit paistuivat muutamassa minuutissa.

Jatkossakin varmaan teen munkit kaulitsemalla taikinan. Valmistus on nopeaa ja hiukan lituskaisen muotoiset munkit kypsyvät nopeammin. Ja aivan hyvin riittää sokeroinniksi tuo muutama tomusokerin hippu.

Kevään odotusta kuitenkin

Kuvat: Heidi Juulia Syrjäläinen 12.3.2024 Puulavesi

Heidi jälleen ystävällisesti lupasi iloksemme iltalenkkinsä kuva-antia. Lunta meillä on vielä paljon ja siksi laitammekin nyt toivomme auringon voimaan. Viime yönä oli pakkasta toistakymmentä astetta.

Nautin pitkästä talvesta, mutta nyt on kieltämättä tullut jo kaipuu metsän nuotiopaikalle. Metriseen hankeen en viitsi mennä tarpomaan.

Aamulla yövuorosta päästyäni kaupan eteisessä tapasin tuttavan, joka on ollut toista vuotta eläkkeellä pitkäaikaisesta palvelustyöstään. Kysyin, miltä eläkeläisen elämä on tuntunut. Hän kertoi nauttineensa työstään, mutta nauttii myös nyt vapaudesta. Samaan hengenvetoon hän jatkoi: "meillähän on vain tämä hetki".

Kotiin ajellessani teroitin itselleni, että olenhan ymmärtänyt tämän hetken arvon. Ymmärränkö todella, mitä minun elämässäni merkitsee tämä hetki ja minkä arvon annan sille.

Helposti elämän monien muutosten myllerryksessä mieli askaroi tulevissa - oletetussa tulevassa. Kuvittelemme tulevaisuutemme kovin valmiiksi. Uskomme pitelevämme elämän lankoja käsissämme, ainakin suurinta osaa niistä.

Isän äiti, Lahja-mummo, tapasi sanoa tulevaisuudensuunnitelmien jatkoksi "jos Jumala suo ja eletään". 

Tämä aihe ei ole mikään klisee tai aamuhartauden vakiosisältö. Ravistellaan itseämme irti maallisen ajan loputtomuuden petoksesta. Luulen, että kun ymmärrämme hetken arvon, ei maallisen elämän päättymisen hetkeä kommentoida järkytyksellä ja "odottamattomana menetyksenä", vaan nöyrällä kiitollisuudella elämästä ja siitä mitä oli.