tiistai 25. huhtikuuta 2017

"Pankake again"

Otsikon lausahdus kuuluu iltapäivisin keittiössämme, jos pelliltä löytyy pannukakku.
Kehittelin kanatilallisen pannukakun ohjeen, johon laitan kuusi kananmunaa. Tämänpäiväisen pannukakun tein todella, todella tuoreista munista: tulin kanalasta sisälle vastamunittujen munien kanssa. Niistä viimeisen kana pyöräytti kanalan lattialle, kun hätistelin häntä pois munakasan päältä. Pannukakku on meistä kaikista erityisen hyvää. Luultavasti se johtuu reippaasta voin, munien ja vaniljasokerin määrästä ja täysmaidosta.

Vapaapäivään on toki kuulunut muutakin. Muutosta asti armas mankelini (jonka sain naapurin papalta) on ollut vanhassa tuvassa. Kun järjestelimme tätä taloa, en mielestäni löytänyt mankelille järkevää paikkaa. Nyt olen kyllästynyt liinavaatekaapin ylitsepursuavaan epäjärjestykseen ja mankelillekin löytyi oiva sijoituspaikka takan muurin takaa piikojenoven puoleisesta eteisestä. Isä nimitti aikoinaan talon etupuolella olevan toisen sisäänkäynnin "piikojen oveksi". Tosin piikojen ovi ei ole ollut nyt käytössä, kun sen puoleinen tuulikaappi on eläintenruokavarastona. Eteisestä löytyy kanojen, pupujen ja koirien ruuat suurissa säkeissä. Eteinen on sopivan viileä ja sinne ei lemmikeillä ole pääsyä. Mutta siis se mankeli pääsi nyt käyttöön ja sain jo kaikki keittiöpyyhkeet ojennukseen. Oli hauska havaita, kuinka paljon niitäkin oli kertynyt. Nyt viilennän välillä mankelin kuumentunutta moottoria.

Keittiössä on käynnissä kaksi hautomakonetta. Anne-Mari osti oman ja latasi sen tänne, koska hänellä on lähiaikoina muutto edessä ja siihen rytäkkään ei hautomakonetta enää tarvita. Toisesta koneesta alkoi tänä aamuna kuulua piipitystä ja iltapäivällä kuoriutui ensimmäinen rääpäle.

Ulkona on jotenkin hyytävä ilma: välillä sataa räntää, välillä tuulee. Äsken satoi reippaasti vettä. Vaikka ulkotyöt olisivat mielessä päällimmäisinä, vetäydyin suosiolla sisätöihin, kun kylmä tuntui hiipivän luihin ja ytimiin.

Tästä koneelta on näkymä riihelle. Riihi on mielestäni kaunein rakennus tällä tilalla. Minulla on vielä paljon yllätyksiä tiedossa, sillä olen katsastanut riihen sisällön vasta päällisin puolin. Riihessä on kaksi "kylkiäistä" (isäni nimitys sekin). Toinen sivurakennus on päädystä avonainen traktorisuoja, jossa on Kuopion Veljen traktori. Toinen kylkiäinen on sivurakennus, joka on kautta aikojen toiminut varastona. Ovelta vilkaistessa siellä näyttää olevan ainakin vanhoja ikkunanpokia. Joskus haaveilin riihestä vaikka minkälaista jatkokäyttöä, mutta kun hirsien surkea kunto paljastui, tyydyin siihen, että saan ihailla riihtä oman aikansa, kunnes se on viisainta purkaa. Koko riihirakennuksessa on asiallinen peltikatto, mutta toista sataa vuotta vanhat hirret ovat kauttaaltaan lahon syömät.
Riihi oli lapsenakin lempipaikoistani. Usein menin sinne vain nuuhkimaan sen viljaista, savuista tuoksua. Nykyään riihen tuoksu on haju: isäni säilytti siellä polttoainepöniköitä.

Mankelin roikkuva liina alkoi kiinnostaa kissoja. Varsinkin Pulla nousee takajaloilleen ja vonkuu mummon mankelille. Toiset kissat Kiti, Silkki ja Laku ovat käyneet tutkimassa ja ihmettelemässä. Mutta hautomakoneesta kuuluva piipitys vielä kyllä suurimman huomion.

Minä jatkan mankelointia oikein sydämeni kyllyydestä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Edelleen pakkasaamuja

Napakat pakkasilmat antavat hiukan armoa pihan raaputukselle, kun maa on vielä iltapäivällä kovassa jäässä. Pensassakseja voi naksutella pusikoissa niin paljon kuin käsivoimia riittää. Takapihalla oleva piikkipuskien ja muiden ryöpsähtäneiden pensaiden ryteikkö on ilmoitettu koko perheelle joutohetkien työmaaksi. Aikoinaan äidin istuttamat lukuisat pensaat ovat levinneet takapihan rinteeseen epämääräiseksi pusikoksi, johon karkuunpääsevät kissat tykkäävät piiloutua. Kaunis tuo pensaikko ei ole mihinkään aikaan vuotta.

Pääsiäisenviettoon saapunut vanhempi nuoriso yllätti yövuoroja tehneen äidin haravoimalla ja raivaamalla suurimman osan pihaa. Kunhan saamme sopivan kevätsadepäivän ja kuiva heinikko vähän kostuu, laitamme pellolle risurovion. Poltettavaa on rovioon jo kertynyt, kun karsittuja oksia on ollut pitkin ja poikin puutarhaa.Olen huono arvioimaan määriä ja pinta-aloja, mutta minulla on sellainen käsitys, että rakennusten lähettyvillä olevan pihan ja puutarhan ala on toista hehtaaria. Ja todellakin kun äitini uuden talon valmistumisen jälkeen ehti 30 vuotta puutarhaan kaikenlaista istuttaa, niin kaikenlaista sieltä edelleenkin löytyy. Kuten olen aikaisemminkin maininnut, vihaan syänjuuriani myöten pihan joka kolkalta löytyviä piikkisiä pensaita, joista valtaosa on ehtinyt kasvaa lähes jättimäisiksi puiksi. Kaiken huippu on talon itäpuolella ikkunoiden alla, keskellä pihanurmea hyvävointisena kasvava pirunkeppi. Luojanluoma sekin raukka lienee, mutta en ole ilennyt äidiltä kysyä, mikä hänen päässään on joskus naksahtanut, kun on sellaisen vihulaisen tontille päästänyt tulemaan.

Ensi alkuun vaikuttaisi siltä, että hyötykasvit ovat selvinneet leudosta talvesta ihan kelvollisesti. Alapihan omenatarhassa oli paria puuta joku pitkähammas käynyt järsimässä, mutta sitä en kovasti sureksi, kun kummankin puun sato on viime syksyinä ollut tasan kaksi omenaa. Riihen taakse taimikon laitaan myöhään syksyllä istuttamiani pensasmustikoita en ole vielä käynyt tarkistamassa ja vanhan talon taakse nakatut keltaiset vadelmatkin ovat melkein unohtuneet.

Olen tehnyt järkeen pohjautuvan päätöksen, että tänä keväänä innostun kasvimaa-asioista minimaalisen vähän. Viimekesäinen kurja sato vauhditti päätöstä sen tosiasian kanssa, että teen tämän kesän lähes kokoaikaista yötyötä. Vapaapäivinä en aio kontata mullassa yhtään enempää kuin mieli tekee. Eilen kellarista löytyi vielä kuutisen kiloa pienenpieniä puikulaperunoita, jotka olivat hyvässä kunnossa. Vein ne vanhan talon lämmitettyyn kammariin itämään ja jos itävät, nakkaan ne kauas viimekesäisestä juurimadon tuhoamasta perunamaasta. Kasvakoot tai märäntykööt, mutta viime kesän kylvöksistä puikulaperuna oli ainut, joka antoi kelvollisen sadon. Koska naapurissamme on perunankasvattaja, jonka perunat ovat parastakin parempia laadultaan ja maultaan, ei kannata haaskata aikaansa, vaivojansa ja rahojansa kyseenalaiseen harrasteluun. Viime keväänähän ostin kalliita siemenperunoita, suurella työllä ja vaivalla ne maahan laitoin, koko kesä niitä harattiin ja kuivimpaan aikaan jopa kasteltiin ja syksyllä perunannoston aikaan todettiin, että juurimato oli syönyt kaiken, aivan kaiken.

Joka tapauksessa kevät rynnistää tänne vauhdilla. Puulan jäiden soittoa pitäisi käydä kuulostelemassa. Eilen illalla ei meinannut malttaa tulla sisälle, kun mustarastas kertoili suloista tarinaa. Ulkotöiden suhteen kannattaa pitää asennetta, että pakollisia töitä ei ole olemassakaan, vaan sitä tehdään mitä kohtuudella ehditään. Tekemällä kun tekemättömät työt eivät täältä ikinä lopu.

Nautinnollista elämän jatkoa sinulle! Nautinnollista sen takia, että nautinto tulee hyvin pienistä asioista, esimerkiksi pihan haravoimisesta. Se on harvojen etuoikeus.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kuvamuistoja

  


                                          
                                          


                       
                                          
                                          


                          
                                          




                                                    
                                               


Perheemme asui yli 20 vuotta Helsingin Ruoholahdessa. Naapurissa olevasta Lapinlahden sairaalan alueesta tuli yksi suosituimmista ulkoilualueistamme. Alueen vanhat, idylliset rakennukset mielenkiintoisine yksityiskohtineen kiinnosti niin meitä aikuisia kuin lapsiakin. Alueen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen emme saaneet juuri mitään tarttumapintaa, koska sairaala oli jo lakkautettu ja tilojen uusi käyttötarkoitus haki vielä muotoaan. Tokihan käsitimme, että monta kovaa ihmiskohtaloa sairaalarakennusten seinien sisään oli kätkeytynyt. Ajatuksia vaihdoin myös muutaman hoitajan kanssa, jotka olivat tehneet työtä tässä ympäristössä.


                                        


Sairaala sijaitsee erittäin luonnonkauniilla paikalla veden ympäröimänä. Lasten suussa tätä uimarantaa nimitettiin "Pikkurannaksi".



                                        

                                   
 Vastarannalta pilkottaa Hietaniemen hautausmaan uuden kappelin torni. Kappeli valmistui vuonna 1933. Vanha kappeli on vuodelta 1872.  





                                           
                             

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Kohta tämä talvi jättää meidät


Pakkasen ja kuuran koristamia päiviä oli tänä talvena hyvin vähän. Niitä ihasteltiin silmin ja myös kuviin tallentamalla. Olemme nauttineet tästä talvesta.




Kanalasta pihaan tullessa oikealla puolella on kanien kopit ja vasemmalla isän istuttama palsamikuusiaita. Kuusiaita antaa pihaan hyvän tuulensuojan ja luo turvallisuudentunnetta pysyvyydestä ja menneiden sukupolvien työstä. 


   

"Vanha tupa" joksi vanhaa taloa, syntymäkotiani, nimitetään, antaa jo periksi ajalle. Taloon liittyvät tuhannen tuhannet hyvät muistot saavat mielen hyrisemmään aina kun talon näkee.
Talon länsipäädyssä, josta kuva on, sinnittelee vanha luumupuu: joka syksy se ilahduttaa vaihtelevaisella sadollaan.







perjantai 17. maaliskuuta 2017

Hiirensyömät äitin tärkeät

Kun kesällä 2015 muutimme tästä kuvan keskellä näkyvästä talosta Lautakankaalle, oli muuttokuormassa laatikko, jonka päälle olin kirjoittanut "Äitin tärkeitä".
Laatikko päätyi muutaman muun laatikon kanssa vanhan talon tupaan. Jossain vaiheessa kurkistin laatikkoon ja tarkistin, ettei siellä ollut mitään sellaista, mikä ei kestäisi lämmittämättömässä tilassa säilyttämistä.

Laatikko tärkeineen unohtui vanhaan tupaan. Elämään tuli tilalle paljon muuta tärkeää ja ne asiat jäivät sivuun ja unohtuivatkin.

Viime viikolla kävin vanhan talon puolella katselemassa, mistä nurkasta jatkaisin raivaamista. Talossahan on suloisessa sekamelskassa autonrenkaita, kasakaupalla mattoja ja patjoja, tarpeettomia astioita, huonekaluja, lasten vanhoja leluja, kangaspuita ja kaikkea sitä tavaraa, mitä vanhempani taloon säilöivät kolmenkymmenen vuoden aikana.

Silmiini sattui banaanilaatikko, jonka päälle oli tussilla kirjoitettu "Äitin tärkeitä". Mietin, "kuinkahan tärkeitä täällä mahtaa olla, kun en ole niitä kohta kahteen vuoteen tarvinnut".
Laatikosta paljastui pienenpientä paperisilppua. Hiiret olivat silpunneet kaiken mihin olivat hampaansa saaneet upotettua. Silpun seassa näkyi olevan kasvien siemeniä. Muistin laittaneeni laatikkoon "tärkeiden, harvinaisten kasvien siemeniä" vakaana aikomuksenani kylvää niitä maalle päästyäni. Mutta itse silpusta ei saanut enää selkoa, mitä se on alunperin mahtanut olla - lehtileikkeitäkö, valokuviako vai muistilappuja. Laatikossa oli ehjänä savikuppi, jonka olin saanut alakouluikäisenä lahjaksi opettajaltani ja kuppi oli kulkenut mukanani elämänvaiheesta toiseen.

Hiirien tuhoama tärkeiden asioiden laatikko piti minulle herätyssaarnan siinä kylmänkosteassa tuvassa.
Minut laitettiin miettimään, mitä pidän aarteinani elämässäni? Ovatko ne säilyttämisen arvoisia, säilyvätkö ne, onko niillä todellista arvoa, merkitsevätkö ne loppujenlopuksi minulle mitään. Entä kuinka varmassa tallessa minulla on ikuiset arvot? Arvostanko niitä, vaalinko niitä, ovatko ne minulle joka hetki tärkeitä.

Elämä on herkkä ja hauras, ainutkertainen. Elämänlanka on henkäyksenohut. Kun se lanka katkeaa, olemme voimattomia sen edessä.

Ihmisillä lähelläni on silmänräpäyksen matka ikuisuuteen - toki minullakin. En ole omasta ikuisuusmatkastani huolissani, koska tiedän päämääräni.

Pidänkö lähellä olevien ihmisten, läheisteni, lasteni, puolisoni, työtovereitteni, hoidokkieni, ystävieni tätä hetkeä niin tärkeänä, että keskityn heidän sanoihinsa edes tämän hetken ajan. Onko huomiossani mukana rakkaus ja aito välittäminen.

Ei tuhlata tätä hetkeä rakkaudettomuuteen ja suljeta korviamme ja silmiämme kun ihminen on meitä lähellä.

torstai 2. maaliskuuta 2017

"Lussan puolella" sanoo savolainen päivän kelistä

35 vuotta on aika pitkä aika. Tänään juttelin puhelimessa yläasteaikaisen parhaan ystäväni kanssa, jota en ole nähnyt, josta en ole kuullut ja jonka kanssa en ollut jutellut kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. Tuona aikana meistä koulutytöistä tuli isoäitejä...

Lapset ovat hiihtolomalla ja minulla on ollut pari vapaapäivää. Ihan kotitöissä on aikamme kulunut. Säätilojen vaihtelut tuo vaihtelua maalaiselämään, kun välillä kolataan lunta, välillä liukastellaan iljanteella ja välillä ihmetellään vesisadetta. Pakkaslumen koristelemat pakkaspäivän näkymät ovat olleet tänä talvena harvinaisia ja kun aamulla puut kukkivat kimaltavassa lumessa, ovat kaikki kuvaamassa henkeäsalpaavia maisemia. Tänäkin aamuna heräsimme lumen koristamiin maisemiin, mutta hetkessä lämpöasteet sulattivat lumet pois oksilta. Talvi alkaa olla auttamattomasti takana ja jälleen kerran se tuntui ihan liian lyhyeltä. Kolmeakymmentä hipovia pakkasia saimme kokea vain kahdesti ja silloinkin vain yhden yön seutuun kerrallaan. Täällä sisämaassa kun pakkaskeli tuntuu lauhkealta verrattuna pakkasiin meren rannalla, niinkuin vanhassa kodissa.

Elämässä on tapahtunut paljon niinä viikkoina, kun en ole blogitekstiin asti päätynyt. Nyt tapahtumat vain ovat olleet sellaisia, että niistä ei ole asioiden yksityisyysluonteisuuden takia lupakaan kirjoittaa. Kirjoittaminen tänne on muutenkin sellaista, että haluaa kirjoittaa siitä, mikä on "mielen päällä". On turha sepitellä tarinaa toisarvoisista asioista, jos sydämellä on kuitenkin ihan muuta.

Tällä hetkellä meillä kaikilla on asiat ihan hyvin. Olemme säilyneet ehjinä vaaroista ja onnettomuuksista, toisin kuin monet ystävämme. Joskus kokee voimattomuutta, kun ei ole keinoja kantaa toisen taakkoja niin paljoa kuin haluaisi. Ja joidenkin ihmisten kokemat vastoinkäymiset tuntuvat kohtuuttomilta tai ainakin saavat ymmälleen.

Olisi niin mukava kuulla kuulumisianne kommenteissa. Monen blogitutun kirjoituksia en ole ehtinyt viikkokausiin lukemaan saati kommentoimaan. Olette kuitenkin paljon olleet mielessäni.

Iltapalaleivän taikina kohoaa kulhossa mikrouunin suojissa. Takassa polttelen vähän puita, että kuivumassa oleva pyykki ei tee elämää kovin nihkeäksi. Anne- Mari täyttää tänään 23 vuotta, mikäli oikein muistan. En ole vielä muistanut onnitella, mutta PALJON ONNEA RÖMPÄN EUKOLLE ERÄLAHTEEN!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Eläinlapsia mummolassa

Kun ihmislapsenlasta saa niin harvoin kyläilemään, niin onneksi on tullut laiha korvike mummoiluun ja pappailuun: eläinlapset.
Anne-Mari oli viikonlopun reissussa ja kuskasi kaikki elukkansa mummolaan hoitoon. Meillä olikin viikonloppuna sisällä talossa suloinen eläintarha: viisi kissaa, viisi koiraa ja pupu. Kun äsken Anne-Mari lähti takaisin Erälahtea kohti, tuli hiukkasen haikea olo. Onhan täällä toki lohduttajia lähellä, mutta kyllä oli taas mukavaa oppia tuntemaan enemmän Pipsaa, Brutusta ja Dianaa. Poju-pupuun on aika vaikea luoda tuttavuussuhdetta, kun tuo pupujen elämä vaikuttaa aika yksioikoiselta: riemastutaan, kun ihminen tuo heinää tai muuta syötävää, mutta muuten ollaan tasaisen tyytyväisiä elämään.

Kannoin jo hautomakoneen keittiön pöydälle ja joko huomenna tai ylihuomenna lataan siihen 24 munaa haudottavaksi. Laskeskelin, että kuoriutuminen alkaisi sopivasti pitkien vapaitteni alla, jotta ehdin olla kätilöimässä tipuja. Tämä varhainen hautomisaikataulu johtuu yksinomaan siitä, että toinen satsi täytyy saada sukkelasti ensimmäisen perään tänä keväänä. Kyselyjä kananpojista on tullut niin paljon, että jos aiomme omaa kanamäärää lisätä, ei yksi hautomasatsi riitä. Koko sydäntalven on kanalassa kaksi rouvaa yrittänyt hanakasti hautoa ja joka päivä olen yhtä hanakasti vohkinut munat heidän altaan. Nyt kun kaikin mokomin saisivat alkaa hautomaan, niin nyt sitten on kanoilla ihan muut hommat mielessä. Olin ajatellut, että jos hautomakoneen kanssa yhtä aikaa olisi haudottu kanalassakin, olisi ollut tipujen siirtäminen kanalaan ja ehkä sijaisäidin siipien alle saattanut sujua.

...
Toinen talvemme maalla on sujunut kaikenkaikkiaan hyvin. Pitkiltä sähkökatkoksilta on säästytty. Viime talvi antoi osviittaa siitä, missä lukemissa kuukauden sähkölasku huitelee, jos sattuu pitkiä pakkasjaksoja. Tänä talvena vasta yhtenä yönä pakkanen on kivunnut 26 asteeseen. Silloin jo tiesimme, kuinka kanala pitää lämmittää, eikä yhden yön korventaminen vielä tunnu muutenkin hurjassa sähkölaskussa.
Pannuhuoneessa jäätyi vesiputki juuri sellaisena viikonloppuna, kun kiinteistönhuoltajapoika oli kyläilemässä. Hänen neuvokkuutensa ansiosta selvisimme puolen päivän vesikatkoksella ilman taloudellisia vahinkoja. Ja se tapaus opetti kantapään kautta, ettet jätä pannuhuoneen ovea auki edes kymmenen asteen pakkasella.
Lumitöitä ei ole ollut tarpeeksikaan. Viime talvena sitä iloa riitti sekä miehelle että minulle, mutta tämän talven lumityöt on minulta tykkänään tekemättä. Tietysti siihen on ollut syynä myös yöpainotteinen työni, että iltaisin olen jossakin muualla kuin lumikolan varressa.
Hiihtämisestä ei ole juuri tänä talvena puhuttu ja jäällekin ovat lapset päässeet lähinnä jäähallin vapaavuoroilla.

Olen viritellyt vanhaa rakasta harrastustani lukemista. Ennen perhettä luin kaiken vapaa-aikani. Perheen kasvamisen myötä pidemmistä lukuajoista on tullut luksusta. Nyt lasten varttumisen myötä lukemisesta on tullut rentouttava harrastus. Sille harrastukselle lyhyet päivät ovat suoneet enemmän mahdollisuuksia, kun ulkotöitä viitsii tehdä pimeällä aika rajallisen määrän.

Mitä tulee elämän luksukseen, sitä on ehdottomasti väsyneenä nukkumaanlähtö miehen viereen ja villasukkajalkojen asettelu koiran lämpöistä masua vasten ja kehräävä, silkinpehmeä kissa kylkeä vasten tai oman vatsan päällä. Ainakin sellainen ero on meidän kaupunkielämään verrattuna.