keskiviikko 23. toukokuuta 2018

"Se meille muistuttaapi hyvyyttäs, Jumala"

Olemme astuneet vuodenaikaan, joka on ollut tänä vuonna erityisen koskettava: kuin syöksysynnytys, jossa odottaa kesän syntymisen vaiheita totuttuun tapaan ja yhtäkkiä huomaakin pitelevänsä jo lasta rinnoillaan.
On ollut mielenkiintoista seurata kylillä liikkuessa, että ihmisten ykköspuheenaihe on sää, tyytyväisyys lämmöstä ja kevään eteneminen huikealla vauhdilla suoraan täyteen kesään.

Minulle sattui vielä kaiken kukkuraksi lomaviikko tämän vuoden ensimmäiselle hellejaksolle. Olin erittäin tyytyväinen lomaan. Se oli elämäni harvoja palkallisia lomia tähän mennessä. Lisäksi asettamani tavoite loman vietolle oli varsin onnistunut: ainoa tehtävä, jonka itselleni asetin, oli muistaa hengittää. Annoin itselleni luvan olla tekemättä mitään muuta kuin hengittää.
En ole opiskellut mitään mystisiä itämaisia uskontoja tai ruvennut harrastamaan joogaa, joista olisin saanut kimmokkeen perin erikoiselle lomanvietolle. Koin vain, että talven haasteiden jälkeen on nyt todellakin totaalilevon paikka.

Jos lomapäivien aikaansaannoksista tai matkustamisista voisi jotakin mainita, niin kolmena ensimmäisenä päivänä sain aikaiseksi kaivella perunamaalta matoja kanoille. Talikon ja pistolapion kanssa kääntelin maata ja sieltä tuli esille sellainen kastematojen määrä, että ensimmäisenä tuli kyllä kanat mieleeni. Puolihuomaamatta tuli piskuinen perunamaakin käänettyä ja muokattua ja perunat istutettua. Koska työ ei ollut mikään "pakkotyö" se tuli kolmen päivän aikana valmiiksi ihan huomaamatta.

Loman suoma lepo ja virkistys sai levolliselle mielelle ja töihinpaluu oli innostavaa. Seuraava lomajakso minulla onkin vasta elokuussa koulujen alkaessa. Siihen asti vapaapäivistä nautitaan kuin lomasta.

Yhteinen rukoushaasteemme suotuisan satovuoden puolesta on ollut joka päivä mielessäni. Huokailen Jumalalle, että "armahda meitä ja anna hyvä sato, runsaasti pölyttäjiä ja pidä halla loitolla". Viljelijät tarvitsisivat runsaan, hyvälaatuisen sadon jo senkin takia, että he tarvitsevat nyt uskoa tulevaan ja luottamusta siihen, että Suomi tarvitsee heidän työpanostaan. Liian moni maanviljelijä ja karjatilallinen luovuttaa vaikeuksiensa paineessa ja lopettaa meille kaikille elintärkeän työnsä. Todellisuudessa kun me tarvitsisimme lisää sen työn tekijöitä ja uuden alkajia. EU:n ja Suomen päättäjien ratkaisut (jalostajayritysten päätöksistä puhumattakaan) kun eivät millään muotoa kannusta sen työn aloittamiseen tai jatkamiseen. Jatketaan rukousta myös maanviljelijöiden ja eri maataloustuottajien puolesta.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Ulkotyöpäivä

Tänään oli niin poikkeuksellinen päivä, että sen lempeästä mielenhyväilystä haluan jakaa sipaisun teillekin.
Alkuasetelma oli ideaalinen: maanantai, minulla vapaapäivä, eläkeläispapalla aina vapaapäivä ja lämmin, aurinkoinen ja pitkä päivä.
Saatuani koululaiset matkaan suunnistin ulos ja arvatenkin ensialkuun liian paksussa takissa. Vielä ei oikein osaa uskoa, että kanalan turkkitakkia ei enää yli kymmenen plusasteen keleillä ulkohommissa tarvitse.

Jälleen tänä keväänä otin alitajuiseksi tavoitteeksi kulkea haravan kanssa kaikki tanhuat läpi sitä mukaa kuin maa lumen alta paljastuu. Nyt jo kevät on ottanut niin paljon etumatkaa, että juhannukseenkaan mennessä en tällä tahdilla ole koko pihaa käynyt lävitse. Alapihalla on vielä sellainen työn hidaste, että maassa on syksyllä haravoimatta jääneet salavan ja tammen lehdet ja ne ovat tiivistyneet puolimädäksi lehtimatoksi nurmen päälle. Neliön alalta täyttyy kottikärri ja voimat hupenee raapimisessa yllättävän äkkiä.
Työntekoa keventääkseni hamusin pihalla muutakin puuhaa kuin haravoimista. Muutaman kärrillisen tyhjensin pehkua yhdestä pupukopista, joka on ollut talven yli tyhjillään. Pappa aloitti alatallin edustalla rankojen sahaamista, niin pyysin häntä halkomaan kirveellä minulle sylillisen sytykepuita. Kanalan vierestä löytyi sopivan märkä kohta nurmikolta ja siihen virittelin meille nuotion. Makkaranpaistoksi ja tulen tuijotteluksi kääntyi kyllä papan ja minun pihahommat muutamaksi tunniksi. Muistelimme Ruoholahden aikoja samalla. Siellä ei kotipihalle nuotioita viritelty, vaikkakin lapset sitä kovasti yrittivät. Hyvin muistimme molemmat, kuinka päiväkodin katoksen alle yhtenä talvena yksi lapsistamme naapurin lasten kanssa pienen kärykasan ehtivät väsätä. Onneksi savun haju leijaili meille suoraan sisälle ja saimme lasten hyvät aikeet alkuunsa sammutettua.

Huomasinpa juuri, päivän tapahtumia mielessäni kerratessani, että tuo päivän aurinkoisuus tuli minulta ihan vahingossa tuonne alkuun. Eihän tänään aurinko juurikaan paistanut, vain pieni nokare näkyi iltapäivällä pilvien raosta. Mutta tuo aurinkoinen olo johtui juuri siitä, että meillä oli papan kanssa sadetta enteilevässä lämpimässä kevätpäivässä niin mahdottoman hyvä ja rentouttava olla, että tuntui kuin elämä olisi ollut yhtä auringonpaistetta. Lintujen laulunkin kuuli tulen ääressä jotenkin selvemmin.


Kesken nuotion ihailun kuului talojen takaa törähtelevä huuto. Minä veikkasin kurkia ja pappa joutsenia. Hipsin ladon taakse maantien varteen katselemaan ja siellähän oli kaurapellolla uhkea joutsenpariskunta. Katselimme pitkän aikaa toisiamme ja sitten peltovieraat jatkoivat matkaa.

Paikoin lunta on vielä niin paljon pelloilla, että kumisaappaan varsi ei riitä. Toisaalta onneksi, koska muuten ojanpenkkojen raivaaminen raivaussahalla tulisi intohimoisten töiden listalle haravoinnin tielle.

En ole asettanut itselleni mitään tavoitteita kevättöiden suhteen lukuunottamatta yhtä hommaa. Talon vieressä olevassa ojassa ja sen penkoilla on riehaantunut kasvamaan ikävääkin ikävämpi ruttojuuri. Koska pihassa liikkuvien lemmikkien vuoksi mitkään tuhomyrkyt eivät tule kyseeseen kasvin hävittämiseen ja viimekeväinen yritys kaivaa joka ainut kasvi lapiolla juurineen oli täysin hyödytön ja mahdoton työ, kokeilen nyt esteetikkojen silmiä kauhistuttavaa periekologista konstia: levittelen kasvin kasvupaikat täyteen pressuja, maanpeittokankaita ja vanhoja pussilakanoita. Jos toimenpide onnistuu, peitteiden alla viimeistäänkin kolmessa vuodessa tukahtuu ruttojuuren ja monen muunkin kasvin rehotus. Onneksi ruttojuuren valtaama ala on vain ehkä kolmisenkymmentä neliötä. Muuttomme jälkeen se on kuitenkin joka vuosi laajentanut kasvualaansa muutamalla neliöllä ja koska se on vielä noinkin maltillisella alueella, voisi olla viimeinen hetki saada siitä vihulaisesta yliote. Tarvittaessa lisään peittokerroksia, jos näyttää siltä, että Nalle Puh-pussilakanat ovat liian heppoista tavaraa.

Huomenna on vielä vapaapäivä. Jos ulkotöiltä maltan, voisi haaksia kasaan vanhan talon puolelta kirpputoritavaroita. Etsisin mielelläni tavarat ensin valmiiksi ennenkuin menen varaamaan pöytää kirkonkylän Työttömien Yhdistyksen kirpputorilta. Ennekuin autokuormallinen on setvitty ja hinnoiteltu, on siinä puolen päivän työ. Vanhan talon puolella kun ei vielä missään näy, että sieltä olisi kymmenisen kertaa viety kuorma kirpputorille ja puolenkymmentä kertaa kaatopaikalle.
Siis jos mielekkäät vapaapäivien puuhat uhkaavat loppua, voi vanhan talon puolella työllistää itsensä loputtomantuntuisessa urakassa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Keväthaaste blogini lukijoille

Jo jonkin aikaa olen "tuntenut kehotusta" kirjoittaa seuraavasta aiheesta. Tämänpäiväisen lumipyryn näkymien pohjalta on nyt pakko tarttua toimeen.

Ennenvanhaan, vanhaan hyvään aikaan, oli tavallisella maatiaisella nöyrä ja kunnioittava asenne säiden säätäjään, Luojaamme ja auttajaamme. Maalaisisännät siunasivat kylvövakkasensa siemenet, emännät siunasivat maahan laittamansa sipulit, perunat ja muut kasvatuksensa, leipätaikinan päälle tehtiin kämmensyrjällä risti, jolla samalla siunattiin valmistuva leipä ruumiin ravinnoksi.
Suvun vanhimmat siunasivat sukuun syntyvät vauvat ihan ääneen siunauksia lausuen.
Siunaaminen oli osa elämää ja se tehtiin nöyrällä asenteella, tekemättä siitä mitään numeroa tai milläänlailla korostamatta omaa osuutta leivän onnistumiseen, viljan tai perunan kasvuun.

Olemmekohan tulleet aikaan, jolloin meidän on rehellisesti tunnustettava, että omat ponnistelumme auttavat vain puoleen matkaan? En yhtään vähättele neuvokkaiden, asiansaosaavien viljelijöiden työtä. Vanha sanonta onkin, että ei Jumala auta sinua niissä asioissa, joihin itse pystyt.
Viljan vartuttamisessa, säätilojen suotuisuudessa ja kasvun ihmeessä meidän taitomme ja keinomme vain loppuvat hyvin pian. Jos kevät on viisi viikkoa myöhässä, ei ihmiseltä löydy mitään konstia tai viisautta nopeuttaa lumen sulamista, jouduttaa kasvukauden alun valmistumista. Jos syksyllä sataa vettä kuukauden yhtä soittoa niin että pelloille pääsee enää vain jalkamiehenä pitkävartiset kumisaappaat jalassa, niin ihmisen keinot viljan, perunan ja juuresten korjaamiseen on aika heppoiset.

Viime kesä ja kasvukausi oli laajoilla alueilla Suomessa puhdas katovuosi. Paikoin korjattiin ennätyssatoja, mutta tuhon laajuus vei useammilta toimeentulon ja eläimiltä ja ihmisiltä ruuan. Koko talvi on eletty tuontiviljan ja -rehun varassa. Varmuusvarastoja "pahan päivän" varalle ei ole ja viime kesän sadosta ei varastoon mitään jäänytkään. Moni viljelijä on jo kohdannut kolkon todellisuuden: kun normaalivuonna sato on riittänyt seuraavan kasvukauden sadonkorjuuseen asti, niin nyt on viljat, juurekset ja perunat loppuneet varastoista jo maaliskuussa.

Omavaraisuuteen pyrkimisestä on tullut muoti-ilmiö. Omavaraisuuden tavoittelu on kaukana muodista tai trendistä, se on maalisjärkeä ja tulevaisuudessa muuttuu meille pakoksi, jos emme muuta elintapojamme suosiolla.

Tänä keväänä, nyt huhtikuun alun lumisten päivien tuodessa epävarmuuden virettä mieleemme, haastan teidän kaikki lukijat mukaan siunaamishaasteeseen. En kysele uskontokuntaasi, vakaumustasi tai ateistisen elämäntapasi jyrkkyyttä, vaan haastan mukaan aivan jokaisen. Haastan teidät kanssani rukoilemaan Jumalalta, Luojaltamme, maailmankaikkeuden ylläpitäjältä, säiden säätäjältä, suotuisia säitä, pitkää, suotuisaa satokautta, nopsaan kuivuvia peltoja, riittäviä kevätsateita, hallattomia kevätöitä, runsasta satoa niin pelloille, metsiin kuin puutarhoihinkin. Rukoillaan terveyttä, voimia ja uskoa tulevaisuuteen niille, joiden toimeentulo on kiinni maan kasvusta. Rukoillaan, että sato saa varttua ilman tuholaisia, rukoillaan runsaasti pölyttäjiä, rukoillaan hyvää hunajasatoa.

En selittele, en perustele. Uskotaan, että Jumala meitä auttaa ja armahtaa. Epäilijät kaivakoot Raamattunsa esille ja lukekoot sieltä, mitä ikiaikainen Jumalan sana sanoo Jumalalta pyytämisestä, Jumalan rangaistuksista ja Jumalan siunauksista. Rukousten voimaan löytyy napakat perustelut myös.

Pohjimmiltaan olemme vakavien asioiden ääressä. Yleinen mielipide vain näyttää muodostuneen kevytmieliseksi ja tosiasiat kieltäväksi.

Jumala sinua, lukijani, siunatkoon kaikilla elämäsi osa-alueilla ja siunatkoon maasi ja puutarhasi sadon tänä vuonna.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Arjen terveisiä suurperheestä sunnuntai-iltana

Kolmas talvemme tässä talossa alkaa olla loppusuoralla. Kuvanottohetkestä lumimäärä on moninkertaistunut ja nyt täytyy vähitellen hyväksyä ajatus, että hyvästelemme ihanan talven ja lumen rauhoittaman talvisen olon.

Arkemme on aika rutinoitunutta. Suurin osa lapsista lähtee arkiaamuisin klo 7.50 koulutaksilla kouluun ja ne joilla koulu alkaa muuhun aikaan, saavat kyydin Papalta. Minä harvemmin olen kyyditsijänä. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut töissä vuoroöin ja sunnuntai on ollut ainoa vapaapäivä. Papan arkeen on kuulunut koko talven nuorimman pojan kuljetukset Mikkeliin jääkiekkoharrastuksen pariin. Mikkelinreissuja onkin tullut useamman kerran viikossa. Jos vain mahdollista, Pappa on vienyt minut illalla kuudeksi työmaalle ja hakenut aamulla, mutta nyt on mennyt jo pidempään, että olen ajanut työmatkat itse toisella autolla.

Kangasniemellä on tasan kaksi ruokakauppaa. S-marketista ostan pääosan ruokatarvikkeista ja K-marketista haen tarjoukset ja sellaisen tavaran, mikä ei kuulu ässän valikoimiin. Tänä talvena on tullut rutiiniksi yövuorosta päästyä käydä katsomassa K-marketista, onko myynnissä yhtään kolmen euron päivämääräleipäpussia. Aamulla myydään pitkulaiseen muovipussiin pakattuna (10-14kpl pussissaan)  samanpäiväisiä leipiä tai paistopisteen tuotteita.
Meillä leivän kulutus on edelleen huimaa ja yövuoron jälkeen ei ihan ensimmäisenä ole mielessä taikinoiden tako. Jos joku leipä tarjouspussissa onkin jo kovettunut tai sitkistynyt, sen kanat riemumielin syövät.

Ruokahuusholli sujuu meillä ihan entisin opein. Hyvin harvoin kokeilen mitään uutta ja jos kokeilen, se melkein sitten ruokalistalle jääkin. Nyt olen muutaman kerran tehnyt (ja nimenomaan yövuorosta päästyäni) ruokasalaattia, jonka pohjana on keitetty makaroni, hernemaissipaprikapakaste, omena, suolakurkku ja savukinkkusuikale tai sopiva makkara. Kun jääkaapissa on iso kulhollinen makaronisalaattia, löytyy nälkäisille muutakin kuin leipää. Heräilen tavallisesti iltapäivällä samoihin aikoihin kun koululaiset alkavat kotiutua ja minulla kestää muutaman kahvikupillisen verran selvittää uninen pääni. Harvemmin edes otan kahta yövuoroa peräkkäin, koska tuntuu, ettei ehdi nukkua edellisen yövuoron jälkeen tarpeeksi kun pitäisi jo lähteä uudelleen töihin. Helsingissä seitsemän yövuoron työputket olivat ihan eri asia, kun työvuorot olivat lyhyempiä.

Kauppareissut ovat tietysti siinä mielessä muuttuneet, että nyt on vähitellen oppinut pitämään varmuusvarastoja kotona. Jos Helsingissä poikkesi ruokakaupassa hakemassa unohduksiaan vaikka kolmesti päivässä, niin täällä yritän pitää kahvia, sokeria, vehnäjauhoja ja leivinpaperia niin paljon aina varastossa, ettei pääse yllättäen loppumaan.

Talouttamme rasittaa tällä hetkellä kahden iäkkään auton pito. Toki kilometrejäkin autoille tulee, mutta ahkerasti asioimme myös luottoautonasentajan luona. Huomenna Pappa vie minun autoni asentajalle katsastusta varten korjattavaksi ja asentaja hoitaa myös katsastuksessa käytön. Muutaman kuukauden päästä olisi toisen auton vuoro. Tällä hetkellä vielä arkemme ei järjesty yhdellä autolla.

Tältä keväältä on aivan selvää, että saan suosiolla jättää taimien kasvatukset ja puutarhassa rikkaruohojen kanssa tappelun. Aikani ei yksinkertaisesti riitä ja puutarhahommat eivät ole sellaisia töitä, joista otetaan ylimääräistä stressiä elämään. Puutarhahommia tehdään juuri sen verran, että mieli lepää ja virkistyy ja tekemättömät työt eivät ole harmittelun väärtti. Jos näin olisi, voisin harmitella hirmuista tekemättömien töiden määrää vuoden ympäriinsä.

Eläinkunnassa ei ole juurikaan tapahtunut muutoksia viime aikoina. Kissoja,koiria, pupuja, kanoja ja kukkoja meillä on edelleen.

Eilen olimme kaikki hyvin nostalgisella mielellä, kun kaksi isompaa poikaa lähetteli kuvaviestejä Helsingistä entisen kodin kulmilta ja ihan kotipihastakin. Kaiken lisäksi kolmas poika oli samaan aikaan töissä Ruoholahden erään kaupan kassalla. Aina kun vanha koti tulee puheisiimme, pohdiskelemme myös, mahtavatko vielä iäkkäät naapurimme elää. Erään hyvin vanhan tädin sukunimi ei enää ollut löytynyt rappukäytävän nimitaulusta. Kyseiseltä tädiltä sain lähtiäislahjaksi suuren maalauksen Hakaniemen maisemista ja taulu on tällä hetkellä makuunurkkauksemme seinällä ja muistuttaa joka päivä sydämellisestä antajastaan. Kyseessä oli se saman rapun täti, joka muisti kaikkien kolmentoista lapsemme nimet ikäjärjestyksessä. Siihen eivät ole pystyneet edes lasten mummot, muista sukulaisista puhumattakaan.

Yksi radikaali muutos arjessamme on tapahtunut muuton jälkeen: emme katsele enää televisiota. Syy television puuttumiseen ei ole mikään periaatteellinen tai vakaumuksellinen. Emme vain ole kaivanneet senlaatuista ajankulua enää. Televisionkatselun sijaan istumme olohuoneen sohvalla, juttelemme, rapsuttelemme ja hellittelemme kissoja ja koiria. Jos kaipaamme enemmän rentouttavaa vaihtelua elämään, laitamme saunan lämpiämään ja saunomme tuntikausia. Jos lapset kaipaavat vielä tujumpia kokemuksia, juoksevat saunasta lumihankeen tai leikkimään lumisotaa.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Silmäyksiä tulevaisuuden näkymiin

Jos osaisi kirjoittaa blogia samanlaisella oleellisten asioiden löytämisen taidolla kuin "Viipaleiden" edesmennyt Satu, niin ei tulisi tällaisia viikkokausien kirjoitustaukoja. Mutta kun ei osaa siivilöidä tapahtumien virrasta niitä arvokaloja, niin ohi virtaavat niin pikkukalat kuin kuhatkin. (Kuhaa olemme syöneet tänä talvena ihanan Enoni ansiosta, toki haukeakin, mutta blogi ei päivity samaan tahtiin meidän kala-aterioidemme kanssa.)

Ainahan suurperheen elämässä tapahtuu paljon, mutta jostakin syystä viime viikkojen ja kuukausien tapahtumat ovat aiheuttaneet minulle paljon pohdittavaa ja ajatustyötä. Ja pitkiä keskusteluja ja puheluja lasten kanssa. Äiti on äiti aina hamaan lapsen hautaansaattamiseen asti ja vielä sen jälkeenkin, mutta se lapsen taakkojen kantaminen, mukanaeläminen ja yhdessä ratkaisujen pohtiminen on jotenkin kokonaisvaltaisemman haastavampaa, kun kyseessä on jo aikuisikää elävä lapsi. Mieheni kanssa totesimme, että onko elämässä todellakin niin, että avioliitossa lujimmat paalut isketään peruskallioon vaikeuksien kautta, eikä ne ruusuntuoksuiset hiu-hau-onnenliitelyt juurikaan puolisoita yhteen juurruta. Ovat toki tomusokerihuntuna päivän pullan päällä, mutta niistä ei lähde ruisleivän nälkä eikä elämän jano.

Jumalan eteen elämän vaikeudet vievät väistämättä. Itse melskaten vastaat itse seurauksista, mutta kun annat asiasi Jumalan ohjaukseen, Hän pitää sinusta huolen ja sinä saat olla levollisella mielellä. Mitä hurjimman näköisissä elämänkuvioissa annat airot, kompassin ja tyhjän eväspussisi Taivaallisen Isän hoteisiin, sitä suurempia ihmeitä alat nähdä elämässäsi. Mutta älä luovuta, älä anna periksi, ole sinnikäs. Nöyrä mieli tulee tilanteessa, kun olet itse ollut lukevinasi karttaa juuri oikein päin ja löydätkin itsesi tiettömien taipaleiden takaa poluttomasta maastosta kengätkin kadottaneena.

Useamman lapsemme elämässä on meneillään käännekohta johonkin uuteen. Rukoilen Jumalan otetta heidän elämäänsä, että he voisivat tehdä ratkaisuja, joilla on iankaikkisuusarvo.

. . .

Tänään saimme vielä suureksi ihastukseksi upean lumisateen ulos kuorruttaman talvinäkymän. Jumalalla on varaa tuhlata kauneutta meidän iloksemme. Luulen, että aamulla tuo näkymä puiden oksilta on sulanut pois.
Olen pohtinut, ihailivatko ihmiset menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi auringonnousuja ja -laskuja, niinkuin tänä päivänä ihmiset ihailevat? En minä muista lapsuudestani, että auringonlasku olisi saanut aikaan ihastelevia huokailuja tai auringon nousua olisi menty koko perheenä pihaan katsomaan. Tai ruokkiko pakkasluminen kimalteleva metsämaisema sielumme sopukoita niinkuin nykyään moni tuntee? Ihailtiinko ennen samalla intensiteetillä revontulia?
Minä uskon, että Jumala haluaa puhua painavaa puhettaan tämän päivän ihmisille myös luomakuntansa välityksellä. Jotka Jumalan puheen näkevät ja kuulevat ja ottavat siitä vaarin, löytävät elämäänsä myös iankaikkisen tiedon salaisuuden.
Raamattu muistuttaa, että toisaalta on myös niin, että "vaikka kivet puhuisivat, eivät kaikki siltikään usko". Mutta jos sinä kuulet Jumalan puhuvan sinulle, avaa oitis puheyhteytesi Isäsi kanssa ja solmi isä-lapsisuhteesi Luojaasi. Jeesus on välittäjä Isän ja ihmisen välillä. Ilman Jeesuksen osuutta on hapuilumme vasta puolitiessään. Suunta on oikea, mutta voima puuttuu.

Ei ole niin vaikeaa elämäntilannetta, ei niin suurta ongelmaa, ei niin epätoivoisia ajatuksia, ettei Jumala voisi kääntää tilannetta voitoksemme. Kun vain luotamme, rukoilemme, uskomme ja luovutamme asiamme Hänen hallittavakseen.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Levosta käsin elämään

Viime päivinä olen pohdiskellut, kuinka Jeesuksella - täällä maan päällä eläessään - oli mielenkiintoinen ihmistuntemus ja taito puhua ihmisille heidän omalla kielellään ja heidän tasollaan. Aivan varmasti Jeesuksen ajan ihmiset olivat ihan samalla lailla uteliaita tai epäluuloisia Jeesuksen viestille kuin tämänkin päivän ihmiset. Ihan samalla tavalla ihmiset panettelivat Jeesuksen tekemisiä ja sanomisia kuin tänäänkin. Mutta ne, jotka saivat puhua Jeesuksen kanssa kasvotusten, jotka saivat kokea Jeesuksen käden kosketuksen tai jotka saivat kokea Jeesuksen parantavan voiman, eivät koskaan sitä unohtaneet.

Yhtenä iltana yövuoroon ajellessani alkoi päässäni soida Jeesuksen sanat: "Tulkaa minun luokseni kaikki työtätekevät ja raskautetut niin minä annan teille levon".
Jäin miettimään, miksi Jeesus yhdisti nämä kaksi asiaa - työn tekemisen ja rasittuneisuuden.

Jeesuksen aikana ihmiset tekivät paljon samoja töitä kuin tänäänkin: rakensivat taloja, kalastivat, hoitivat karjaeläimiä, toimivat lääkäreinä, teltantekijöinä, kauppiaina, verovirkailijoina, majatalonpitäjinä, puuseppinä. Hoidettiin lapsia, vanhuksia ja sairaita.
Raamatun tekstien perusteella käy ilmi, että Jeesus toimi ennen hengellisen työnsä aloittamista isänsä kanssa puuseppänä. Ei ruumillinen työ siis ollut Jeesukselle mitenkään vierasta.

Siinä illan pimetessä ajaessani -vaikka en tunnistanut itseäni varsinaisesti raskautetuksi- nuo Jeesuksen sanat: "minä annan teille levon", toi yli koko mielen ja kehon pyyhkäisten levon ja rauhan.
Ymmärsin, että minun ei tarvitse omin ajatuksin ja yrityksin "tsempata" itseäni työhön ja jaksamiseen, vaan riittää, että annan Jeesuksen näyttää voimansa ja valtasuuruutensa yli omien yritysteni.

Jeesuksen lupauksissa on yksi mielenkiintoinen piirre. Hän seisoo aina lupaustensa takana.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Talvi alkoi tammikuussa

Vihdoinkin talvi on sellainen, kuin talven odotetaankin olevan: pakkasta, lumipyryä ja välillä auringon varovaista pilkahdusta upean hämäryyden keskelle. Aamusta huomaa jo päivän hiukan pidentyneen ja se hetki, kun aamu valkenee lumisessa maisemassa on huikaiseva kokemus. Parina päivänä on aurinkokin näyttäytynyt ties kuinka pitkän pilvisen ajanjakson jälkeen.

Aurinkoa kaipaammekin. Myös kuvainnollisessa mielessä. Vaikka suuria pilviverhoja ei ole elämässä ollutkaan, niin useamman pilven yhtäaikainen ohikulku laittaa selviytymiskeinot testiin. Edellenkin olen kolmentoista lapsen äiti ja äidin mieli elää lasten elämänvaiheissa mukana hamaan lapsen hautaan asti ja vielä sen jälkeenkin. Toki kaikki lapset ovat hengissä ja hyvin ovatkin, mutta tarkoitan sitä, että vaikka lapsi eläisi omillaan ja napanuora olisi enää hento säie, niin äiti elää lapsen iloissa ja huolissa.

Huolista vapaa elämä ei ole ihanne elämässä, jos haluamme varttua vahvoiksi ja tulla avarakatseisiksi lähimmäisiimme nähden. Vaikeuksien kautta osaamme paremmin arvostaa elämämme perustaa ja luottaa vahvemmin voimanantajaamme. Vaikeudet - minun näkemykseni mukaan - tekevät meistä vahvempia, mutta vain siinä tapauksessa, että sivuillamme on vaikeuksien keskellä riittävästi tukea.

....

Jälleen yksi lapsista muutti omaan huusholliinsa. Sanoin muuttaneelle tänään, että hänen kotinsa muistuttaa vielä rangaistusvankilaa, kun emme ole päässeet viemään huonekaluja. Toisaalta nyt on pääasia, että asunto on ja aikanaan siitä sukeutuu koti. Muuttaja on vielä yökyläillyt täällä ahkerasti ja olemme järjestäneet käytännön asioita.

Tämän blogin entinen Tirtetta, nykyään jo 11-vuotias nuorimmaisemme, on ollut hyvin onnellinen saatuaan vihdoinkin oman huoneen. Nyt on kiva kutsua kavereita yökylään ja omaa yksityisyyttä on helpompi saada. Kissat tosin osaavat aukaista Tirtetan huoneen oven ja viime yönäkin huoneeseen oli pujahtanut kolme kissaa majailemaan.

Vuodenvaihde toi työhöni uutta sen verran, että jatkossa olen kokoaikatyössä, eli 115 tuntia kolmessa viikossa. Koska yövuorot ovat minulle erittäin sopivia ja ainakin toistaiseksi olen niistä hyvin palautunut, on seuraavat viikot pelkkää yötyötä. Työ kaikenkaikkiaan on erittäin antoissa. Antoisalla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että saan työstä paljon hyvää.

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä, kun Anne-Mari muutti Helsingistä Lautakankaalle. Hurjasti on kolmessa vuodessa tapahtunut. Liki joka kerta Anne-Marin täällä käydessä huokailen hänelle "muuta tänne meidän luo ja laita mökkis vuokralle". Hänen vastauksensa on: "Muuttakaa te Palokankaalle. Tästä talosta sais enemmän vuokraa!"

Yhtä Helsingissä asuvaa lasta olen hiillostanut muuttamaan Kangasniemelle. Hän joko kyllästyy jankuttamiseeni, eikä ainakaan muuta tai sitten hän rohkaistuu ottamaan uuden askeleen elämässään. Vaikuttaisi siltä, että hänelle on tullut aika realistinen kuva elämästä maalla ja useaan otteeseen hän on ilmaissut, että pitää tästä kaikesta. Muita maallehaikailijalapsia olen kehottanut ostamaan täältä vapaa-ajanasunnon.

Elämä papan kanssa on vakaata ja turvallista. Pappa kuskaa minua töihin aina silloin kuin se vain on mahdollista. Inhoan talvikelissä pimeällä ajamista ja on toki yövuorosta päästyä mukava istua toisen kyytiin.
Nyt on papalla riittänyt lempipuuhaansa lumen kolaamista ja pakkasten yltyessä myös polttopuiden kuskaamista on riittänyt joka päivälle. Eläintenruokintakeikat jäävät myös papan hoidettavaksi nukkumapäivinäni.
Papan huumori on ajoittain nokkelaa. Kun tässä yhtenä päivänä pappa sahasi moottorisahalla polveensa ja minä sitten jalkaa sitoessani vähän haavaa voivottelin, pappa tokaisi:
"Pojasta polvi paranee!"